Espanjassa on 17 itsehallintoaluetta ja Valencia on niistä yksi. Valencia taas jakautuu kolmeen maakuntaan, joita ovat Alicante, Valencia ja Castellón. Olemme viettäneet nämä viisi kuukautta Alicanten maakunnassa Valencian itsehallintoalueen eteläosassa liki Murcian itsehallintoalueen rajaa. Valencian itsehallintoalueen pääkaupunki on yli 800 000 asukkaan Valencia, joka on alun perin perustettu jo 138 eaa. roomalaiseksi siirtokunnaksi. Alueen viralliset kielet ovat espanja ja katalaani, jota paikallisesti kutsutaan valenciaksi. Katalaani on virallinen kieli Kataloniassa, Valenciassa, Baleaareilla ja Andorrassa. Sitä puhutaan myös osassa Espanjan Aragoniaa ja Murciaa, eteläisemmässä Ranskassa sekä Algheron kaupungissa Italian Sardiniassa.

Lyhyen tietoiskun jälkeen pääsemmekin omaan tarinaamme Valenciasta, jossa olimme kolme päivää alkuviikosta. Valenciassa on alkamassa 15.3. vuotuinen festivaalitapahtuma, Las Fallas, joka päättyy19.3. keskiyöllä puukehikoilla tuettujen, paperimassasta tehtyjen kookkaiden hahmojen polttamiseen. Koko maaliskuun alusta lähtien kaupungissa on monenlaisia tapahtumia kulkueineen ja esityksineen ja jokaisena päivänä kahden aikaan PÄIVÄLLÄ paukutellaan kaupungintalon edessä olevalla aukiolla ilotulitteita. Lasten ja aikuistenkin yhteisenä harrastuksena näyttää kaupungilla olevan jonkinlaisten kiinanpommien paukuttelu pitkin päivää ja voi sitä meteliä!

Tässä kootaan yhtä hahmoa useasta sadasta, jotka lopulta kuitenkin haihtuvat savuna ilmaan.

Churreria: churros, porras, buñuelos. Buñuelo on kuin meidän munkkirinkeli, churro muistuttaa vähän hevosenkenkää ja porra on pötkömäinen. Kaikki ovat siis eri tyyppisiä öljyssä keitettyjä leivonnaisia, joita myydään churreriassa.

Valenciassa on pieni, sokkeloinen vanhakaupunki elävine ja kapeine kujineen, mutta läpi kulkee myös joitain isompiakin katuja, kuten vanhan postitalon edestä.

Härkätaisteluareena – eipä tullut jostain syystä käytyä

Kaupungin läpi kulkee noin yhdeksän kilometrin pituinen keskuspuisto, josta löytyy esim. pallokenttiä, vesialueita, lastenpuistoja yms. Puisto on lenkkeilijöiden ja pyöräilijöiden paratiisi, ja monenlaista tossunkuluttajaa siellä näkyi vilistävän yhtenään, allekirjoittanut mukaan lukien. Onneksi mukaan tuli pakattua lenkkivarusteetkin ;).

Puiston yli kulkeva silta, joka on myös huoliteltu alapuolelta. Maan alla on metrolinja ja -asema, johon kuvassa näkyvät vinoneliön näköiset ilmaputket (ja valoputket?) johtavat.

Keskuspuiston toisessa päässä on mahtava Ciudad de las Artes y las Ciencias -kompleksi eli Valencian tiede- ja taidekeskus. Alueelta löytyy mm. valtamerikeskus ja IMAX-elokuvateatteri ja kaikkea siltä väliltä. Ohessa muutamia kuvia näistä erikoisista rakennuksista.

Palau de les Artes Reina Sofía -rakennus on oopperatalo, jota suurempi kapasiteetiltaan on vain Sydneyn oopperatalo.

Takana oopperatalo ja edessä pienempi rakennus on Hemisfèric, jossa on mm. planetaario ja IMAX-elokuvateatteri.

Museo de las Ciencias Princípe Felipe -rakennus on pääasiallisesti museo- ja näyttelykäytössä.

Vasemmalla Agora ja oikealla on museo. Keskellä kulkee tie ja puiston ylittävä silta, jossa autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat kulkevat omilla kaistoillaan. Jalkakäytävän molemmilla puolilla on auto- ja pyörätie (pyörätiet jalkakäytävän vieressä). Agorassa järjestetään kokouksia, konferensseja, konsertteja ja jopa tenniskilpailuja.

Rantapaseolla väylää riittää – ja ravintoloita.

Aallonmurtajan oikealle puolelle kiviin on kirjoitettu rakkaudentunnustuksia.

… ja paellahan on keksitty Valenciassa!

Viime lauantaina läksimme koko porukan voimin ajelemaan kohti Valladolidia, joka sijaitsee Madridista n. 200 km luoteeseen päin. Tiellä näkyi kaulaliinoista päätellen Elchen jalkapallojoukkueen kannattajia autoissaan matkaten katsomaan Real Madridin ja Elchen peliä. Real Madridhan sen pelin oli sitten voittanut 3-0 TV-uutisten mukaan.
Kuljimme lähes Madridin keskustan läpi kehätie 30:a, mutta eihän kaupunkia näkynyt ollenkaan, kun liikuimme tunnelien läpi toiselle puolelle kaupunkia. Matka jatkui pian ylöspäin ja lopulta vuoren läpi lumirajan tuntumaan vähäksi aikaa. Lähes 700 kilometrin matkalla maasto ehti vaihtua välillä karuihin, välillä uljaisiin, välillä vehreisiin ja välillä peltomaisemiin. Maanviljelijät olivat peltotöissä kuka karhitsemassa peltoaan, kuka saksimassa viiniköynnöksiään, kuka kaitsemassa karjaansa. Lämpötilakin oli matkan aikana tippunut vähintään kymmenen astetta, ja Valladolidissa se oli sunnuntaiaamuna pakkasen puolellakin.

Jääkaavinta tarvittiin aamulla.

Sunnuntaiaamuna menimme Veran kanssa kissanäyttelypaikalle paikalliseen messukeskukseen, jossa oli samaan aikaan monenlaisia muitakin näyttelyitä, mm. koira-, kukko- ja kana-, kyyhkys-, undulaatti- ja kaninäyttelyitä. Olipa paikalla ollut chinchillojakin ja yleisöäkin viikonlopun aikana 29 000 henkeä paikallisen lehden mukaan.

Onpa kukolla kauniit saappaat

Yleisöä ei vielä ole saapunut koiranäyttelyhalliin. Vaikka tilaa näyttää olevan vielä aamulla vaikka muille jakaa, käytävät olivat tupaten täynnä yleisöstä päivän aikana.

Kissanäyttelyhalli. Vera sai paljon huomiota osakseen ja käyntikortit tekivät kauppansa. Kuvassa oikealla mies näkyy kuvaavan Veraa häkin läpi.

Ranskalainen Yan Roca Folch ja suomalainen Kristiina Rautio paneelissa (loppukilpailussa) pistämässä itämaisia kissoja paremmuusjärjestykseen. Yanin, vanhan tuttavan kissanäyttelyvuosiltamme niin koti- kuin ulkomailtakin, kanssa vaihdoimme päivän aikana muutaman sanan.

Lopussa ”kiitos” seisoo: Vera Best in Show kolmoskategorian kastraattinaaraissa.

Maailma on pieni, kun näyttelypaikalle sattui tulemaan pari suomalaista (kuopiolaista!) käymään Fuengirolasta. Löysimme heti yhteisen sävelen ja yhteisiä tuttujakin!

Maanantain ehdimme vielä katsella sateista Valladolidin kaupunkiakin, joka oli siisti ja kaunis keskiaikaisine rakennuksineen. Joen varrella kulki polkuja ja pitkä kevyen liikenteen katu, jossa kulki ihmisiä vauvasta vaariin ja lenkkeilijöitäkin oli paljon. Kaupungissa on paljon nuoria aikuisia monenlaisten opinahjojen vuoksi.

Meikäläinen seisoo yhdellä monista joen ylittävistä silloista. Kevyen liikenteen väylät ovat kaupungissa leveitä niin kuin kuvasta näkyy.

Erikoisia erkkereitä

Pyhän Paavalin (San Pablo) katedraali

Myydään täällä näköjään Karelia-parkettiakin.

Sää oli maanantaina sateinen ja kalsea, joten jouduimme välillä lämmittelemään paikallisissa kuppiloissa maistelemassa paikallisia Ribera del Dueron viinejä.

Tiistaina ajoimme lähes samaa reittiä takaisin Torreviejaan. Madridin kiersimme kehätie 50:n kautta ja ajoimme myös Jarmon työnantajan Madridin toimiston ohi. Jarmo on kuulemma käynyt joskus tuossa toimistossa.

Jumillan alueella viljellään pääasiassa Monastrell-rypälettä, joka kestää karujakin olosuhteita, ja todella karun näköistä siellä tähän vuodenaikaan onkin.

La Molinetan viinitila sijaitsee n. 640 metriä merenpinnan yläpuolella.

Viiniköynnökset on saksittu syksyllä lyhyiksi ja ovat nyt siis ”talviteloillaan”

Tilalla viljellään viinirypäleiden lisäksi myös manteleita (takana) ja oliiveja (edustalla).

Näyttää kuin Jarmo olisi kärryssä, mutta oikeasti on kärryn takana aidalla. Kuva: Hillevi

Tilan koirat paistattelevat päivää oven vieressä. Kuva: Hillevi

Suomalaisella tilalla kun ollaan, niin talosta löytyy myös suomalaisen kirvesmiehen tekemä sauna. Harvia-kiuas lämpiää kuivilla viiniköynnösten pätkillä ja kylpyhuoneen seiniä koristivat kuivatut vastat. Saunan lämpiämistä odotellessa nautimme tapaksia ja tilan viiniä.
Saunan jälkeen pääsimme syömään päivällistä ja maistelemaan talon muita viinejä. Jutustelimme samalla isäntäväen kanssa tilan ja alueen asioista sekä heidän päätymisestään viinitilalle.

Alfredo viihdytti meitä laulamalla ja soittamalla tuttuja sävelmiä.

Myöhemmin illalla tilalle tuli muitakin vieraita – ja suoraan Suomen Turusta, mutta me siirryimme siinä vaiheessa yöpuulle omiin huoneisiimme.

Hillevi ja Santtu Pietarsaaresta ovat asustaneet naapurustossamme parisen viikkoa. Onneksi vierailumme Hansin ja Rosan luo sattui juuri ennen tyttöjen tuloa ja saimme tietää heillä olevan pari ylimääräistä polkupyörää. Niinpä Hillevi ja Santtu ottivat ruotsalaisten pyörät vuokralle, ja tässä on nyt pyöräilty lähiseuduilla meikäläisen opastuksella ja Hillevin kuvaamana.

Täällä pyöräillään kanavan reunassa hedelmäpuiden katveessa, 20 km.

Takana näkyy suolajärvi ja välissä valkoisesta vaaleanpunaisen eri sävyihin vaihtelevat mantelipuiden kukat.

Kas, vanhoja manteleita – En varmasti syö!

Suolajärven kierros 30 km.

Suolaa, suolaa – enemmän suolaa!

Pyöräily sujuu hyvin entisen junanradan pohjaa pitkin.

Rantakierrokselle lähdössä

Hyvin tarkeni pyöräillä ja lopulta syödä lounasta Nautiluksen terassilla meren rannalla viime perjantaina. Yhteiset pyöräretkemme loppuvatkin tällä viikolla, kun tytöt suuntaavat kulkunsa kohti Pohjolaa torstaina.

Auringon noustessa on vielä viileää talviaikaan. Aamulla kissat hakeutuvat sisätiloissa paikkoihin, joihin aurinko kohdistaa ensimmäiset lämpimät auringonsäteensä edessä olevien talojen yläpuolelta. Kissoillamme tämä tapa toistuu jokaisena selkeänä aamuna välillä hieman eri tavalla.

Kuin pingviinit etelänavalla 😉

Siiri vetää lonkkaa ensin sohvalla ja myöhemmin parvekkeella.

Illalla tytöt hakeutuvat samaan petiin lämmittämään toisiaan.

Myöhään iltapäivällä iski kova sade- ja ukkoskuuro rakeiden kera.

Välillä ihmetyttää, miksi kaupoissa on myytävänä suuria määriä jos jonkinlaisia kumisaappaita herkullisine kuvioineen ja väreineen näin sateettomalla alueella, mutta sitten taas tällaisina päivinä muistaa kenkien tarkoituksen. Vettä lainehtii valtoimenaan katuja pitkin alaspäin ja auta armias, jos satut kulkemaan kadun varrella samaan aikaan, kun autot huristelevat vesisateessa ohi. Turha siinä on haaveilla pääsevänsä perille suhteellisen kuivana, vaikka miten olisi varustautunut! Onneksi minä nuhanenä (vai niiskuneiti?) olin ehtinyt juuri tulla asunnolle ajoissa, etten jäänyt tällä kertaa kastumaan sateeseen.

Näkymätön Viänänen sen sijaan pysytteli näkymättömissä vielä yli tunnin ajan, ja aloinkin jo vähän huolestua, onkohan miespolo huuhtoutunut veden mukana paikkakunnan viemäriin pienempien kavereiden seuraksi. ”Myrskyn laannuttua” vaalea viikinki saapui vettä valuvana Feelmaxit läpimärkinä, ja pesukonekin tuli sitten taas työllistettyä.

Varhain sunnuntaiaamuna suomalaisia sisältävä viiden auton letka lähti ajelemaan kohti El Campelloa, jossa 6,2 km:n kisa oli määrä alkaa kymmeneltä. Tuntui karmaisevalta herätä pitkästä aikaa niin aikaisin, varsinkin kun olin nukkunut koko yönä vain 2-3 tuntia olkapääsäryn takia. Vanha olkapäävaiva on alkanut herätellä minua, koska täällä ollessa kuntosali on jäänyt väliin. Pitänee korjata sekin puute. Buranoiden avulla pääsin neljän maissa jälleen uneen, kunnes herätys oli ennen puolta seitsemää painajaisunien sotkiessa vielä päätäni.

Perillä otimme tapamme mukaan ryhmäkuvat, haimme juoksunumerot, chipit ja tällä kertaa pinkit paidat tiskiltä ja läksimme verryttelemään aamujäykkiä lihaksiamme rantatietä pitkin hölkäten. Meitä suomalaisia oli kaiken kaikkiaan kisassa mukana 13 juoksijaa! Heti kymmenen jälkeen pääsimme sitten kirmaamaan pitkin merenrantakiveystä. Pakarat tuntuivat kankeilta, mutta kyllähän ne sitten vetristyivät matkan edetessä. Suolainen hiki virtasi auringonpaisteessa ja lähes tyynessä säässä ohimoita pitkin silmiini, ja loppumatkasta tuli huono olokin. Olin jo lähes maalissa, kun Diana nuorempana viiletti ohitseni voittaen minut sekunnilla. Viime vuonnakin minut ohitettiin viimeisillä metreillä, kun huomattavasti vanhempi mies otti huiman loppukirin. Mitä tästä opimme? – Vilkaise loppumetreillä taaksesi tai ainakin juokse niin kovasti kuin pystyt maaliin saakka!

Ultramatkojen juoksija Tuula pärjäsi lyhyelläkin matkalla hienosti ja oli ykkönen. Tuula on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on päässyt maaliin saakka erittäin vaativassa Spartathlon-kisassa.

Täällä on tapana ilmoittaa kisoihin kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset juoksutaustaan katsomatta. Masa näyttää esimerkkiä, vaikka ei harrasta juoksemista ollenkaan.

Perhe kamppailee kisassa peräkanaa isäntä edellä, mutta kuinkas sitten kävikään:

Meistä caffilaisista (Club Atletismo Finlandia Torrevieja) palkintopallille ylsi kuusi henkeä: Olli, Jukka, Retu, Tuula, Helena ja Antti. Kaiken kukkuraksi, joukkueemme koon (yli 12 henkeä) vuoksi Mikko pääjehuna sai kunnian mennä noutamaan joukkuepalkintoa, joka oli valtava, ilmakuivattu serranokinkku. Mikko kutsuikin oitis koko poppoon syömään kinkkua ylihuomiseksi. Jospa tässä elämänsä ensimmäisen kerran pääsisi vuolemaan ilmakuivattua kinkkua – niiden suomalaisten joulukinkkujen leikkaamisestahan meillä kaikilla on varmasti jo pitkä kokemus!

Antti juniorisarjassa palkintopallilla.

Tuula ja Helena samassa kuvassa Veterana D -sarjassa.

E-sarjan Retu Honkanen [Onkanen täkäläisittäin ;)] ykkösenä

F-sarjan Olli ykkösenä ja Jukka kolmosena.

Maaliin tulleet caffilaiset pokaaleineen ja kinkkuineen. Kuvasta puuttuu Antti, jonka palkintoa Diana kannattelee kuvassa.

Loppujen lopuksi olin parantanut aikaani viime vuoden kisasta kaksi minuuttia, vaikka tämä aamu alkoikin ankeasti. Ilmeisesti jo yli kaksi kuukautta kestänyt – lähinnä laiskottelulta tuntunut – etelänleiri ja viime aikoina pari lyhyenmatkan kisaa ovat tuottaneet kuitenkin jonkinlaista tulosta!

Eipä tuo Jarmokaan toimettomana tänään norkoillut iltapäivällä; hän nimittäin polkaisi ryhdikkäästi ”kaunottarella” 51 km ja piti jälleen maantiepyöräilijät kurissa. Aika hyvin kaverilta, jonka selkää leikattiin kuukausi sitten 13. ja perjantaina.

Vain viisi meistä kahdestatoista halukkaasta onnistui saamaan lipun Sarin äidin avustuksella Torreviejan sinfoniaorkesterin uuden vuoden konserttiin loppiaisillaksi. Läksinkin heti sunnuntaina Callosan juoksun jälkeen kiireen vilkkaa polkupyörällä ostamaan Zeniaan jotain siistimpää asua konserttia varten. Noin tunnin päästä olin jo tullut takaisin kotiin hameen ja paidan kera.

Musiikkitalo on valmistunut kaksi vuotta sitten. Aulatila on hulppea ja hohkaa uutuuttaan.

Istumapaikkamme olivat eri puolilla hattuhyllyä orkesterin takana, mutta musiikki kuului sinnekin hyvin.

Ohjelmassa oli pääasiassa Straussin ja Tsaikovskin tuttuja sävelmiä. Yleisö taputti orkesterin pari-kolme kertaa takaisin, ja olipa jossakin esityksessä humoristiakin piirteitä. Lopuksi orkesteri soitti Radetzky-marssin, johon kapellimestari otti yleisönkin mukaan puikolla ohjaten taputtamaan välillä hiljaisemmin ja välillä kovemmin marssin tahtiin. Parituntinen konsertti vierähti kuin siivillä ja oli todella hienoa päästä pitkästä aikaa kunnon konserttiin ja vieläpä ulkomailla! Lippujen hinnatkaan eivät päätä huimanneet: 6 euroa/kappale! Kyllä näillä hinnoilla kävisi konserteissa useamminkin!

Jarmo tuskailee toipumisen hitautta, vaikka aikaa on kulunut leikkauksesta vasta muutama viikko. Eilen hän kuitenkin uskaltautui kokeilemaan pyöräilyä ensi kertaa – ilman apupyöriä.

Jarmo tuumi, pääsisikö jo tällä esityksellä poikien mukaan pitkälle (100-200 km) pyörälenkille 😉

Perinteinen uudenvuodenaaton 10 km:n juoksu pinkaistiin Crevillenten kapeilla ja mäkisillä kujilla lämpimässä säässä auringonlaskun aikoihin tiistai-iltana.
Kisajännitys alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun varusteita vaihdetaan.

Muutama porukastamme ehti jo lähteä juoksupaikalle ja loput poseeraavatkin sitten tässä.Tunnelma lähtöpaikalla oli tiivis. Juoksijoita oli vieri vieressä lähdössä matkaan eikä alkava illan viileys päässyt yllättämään ihmisten lämmittäessä toisiaan. Pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen väki pääsi lopulta matkaan.

Helena vauhdissa:

Retu Gopro otsassaan kuvailee välillä illan tapahtumia:

Alpo (705) on tullut jo maaliin:

Pian auringonlaskun jälkeen oli hämärä ja viimeiset kilometrit juostiin jo aika pimeässä.Tulenhan sieltä maaliin lopulta minäkin aikaan 58:23:

Myöhemmin aattoiltana kokoonnuimme Sarin ja Peten luo isolla porukalla odottamaan vuoden vaihtumista. Miesväki meni heti aluksi ”ulkosaunaan”, joka lämpesi polttopuilla. Sari oli loihtinut herkullisen aterian ja kirjoittanut uskomattoman kauniin ja mukaansa tempaavan joulutarinan, jonka Pete kertoi eläytyen tarinan käänteisiin. Tuntui kuin itse olisi kärpäsenä katossa seuraamassa Korvatunturin väen touhuja ja joulupukkia, jota lopulta avustivat myös itämaan tietäjät. Espanjassahan joululahjat annetaan vasta loppiaisena. Yöllä kiipesimme katolle seuraamaan ilotulitusta ja lentäviä lyhtyjä ja nostelemaan cavamaljoja.

Uudenvuodenpäivänä läksimme muutaman hengen voimin Lo Pagánin rantaan ihailemaan maisemia ja syömään lounasta.

Vasemmalla suola-allas, jossa voi myös uida.

Espanjassa jouluna on vain joulupäivä vapaata; aatto ja tapaninpäivä ovat tavallisia työpäiviä. Niinpä mekin aloimme tapaninpäivän aamuna hääriä kuin pienet työmuurahaiset kekonsa ympärillä ja läksimme ensitöiksemme viemään roskia laatikoihin ja ostamaan vettä lähikaupasta. Sen jälkeen haimme sekä kissoille että itsellemme ruokaa Zenia Boulevardin lähistöltä. Joulupäivä oli ollut sateinen ja tuulinen päivä, väsyttikin kovasti ja kaiken lisäksi lämmittimestäkin loppui kaasu.

Menimme nyt arkena (tapaninpäivänä) kaasulämmitinsysteemin kanssa paikalliseen rautakauppaan vaihdattamaan kaasupulloa. Koska lämmitin kulkee sujuvasti pyörillä, työnsimme koko hökötyksen katua pitkin kaupan nurkalle. Emme osanneet/uskaltaneet itse vaihtaa pulloa ja saimmekin tarkan opastuksen harjoittelun kera kaupassa. Myyjä vielä otti täyden pullon lämmittimestä erikseen, jotta kantaminen olisi helpompaa. No, minä ronskina tyttönä tietenkin koppasin ison ja painavan kaasupullon pikku kätösiini ja aloin kantaa pulloa kotiin, kun taas Jarmo otti kevyen lämmittimen mukaansa. Tuli eittämättä mieleen elokuva Liian paksu perhoseksi. Pullohan ei toki paina kuin n. 13 kiloa, mutta on se sen verran hankalamallinen kannettavaksi, ettei sitä useampia kilometrejä huvittaisi roudata.

Tapaninajelut jäivät nyt ajelematta, koska tänään tuuli edelleenkin kovasti enkä viitsinyt kaivella polkupyörää sen takia esille. Läksin sitten kävelylenkille, vaikka tarkoitus oli alun perin juosta. Jarmo sen sijaan lähti tarjoamaan läppäriäni korjattavaksi toiselle korjaamolle. Kuulostellaanpa  taas, osaavatko tehdä koneelle mitään.

Jouluaattona menimme täällä jo perinteeksi muodostuneelle suolajärven kierrokselle (n. 23 km). Tässä iskujoukko on vielä koossa ja lähtötunnelmissa sairaalan paikoitusalueella heti kymmeneltä aamulla:

Ekan veli Jari on viettämässä joulunseutua täällä ja toimi kierroksella poikien huoltajana polkupyörällä. Kuvassa poseeraavat Alpo, Mikko, Retu, meikäläinen ja Eka. Jarmo liikkui autolla ja ”huolsi” minua ja otti välillä kuviakin. Miesväki juoksi järven myötäpäivään ympäri ja minä hitaampana vastapäivään kolmisen kilometriä lyhyempänä lenkkinä.

Reitti kulki osan matkaa entisen junanradan pohjaa pitkin. Tässä näkymät ovat aika karut ja vähän ennen tätä kohtaa oli ehkä noin kolmemetrinen korsikko, jonka katveessa ei nähnyt pitkään aikaan muualle kuin eteensä, taakse ja ylös. Jarmo oli jo vastaanottamassa myötäpäivään kiertäjiä Montesinosissa:

Tällä välin meikämanne juoksi jo toista katua ohi ja harhaili neuvottomana. Koska puolimatkan krouvi oli kuulemma kirkkoa vastapäätä, rupesin oitis kyselemään kirkon sijaintia paikallisilta. Jarmo, kirkko ja muu väki pian löytyivät, ja miten se urheilujuoma maistuikin sitten niin autuaallisen hyvältä kirkkoa vastapäätä.

Vielä yksi otos matkan varrelta ennen sairaalan pihaa (joka siis oli juoksun päätepiste):

Aattona Illansuussa savolaiset kokoontuivat herkkupöydän ääreen Helenan ja Ekan luo. Ruoka oli erinomaista ja seura parasta A-luokkaa. Pöydässä oli tarjolla tietenkin possua, pipareita ja suklaata sekä vihreitä kuulia :). Kiitos mukavasta illasta isäntäväelle (veterana D + veterano E 😉 ), autonkuljettaja-Ellulle ja kartturi-Retulle sekä ”muusikko”-Jarille!