Myöhään iltapäivällä iski kova sade- ja ukkoskuuro rakeiden kera.

Välillä ihmetyttää, miksi kaupoissa on myytävänä suuria määriä jos jonkinlaisia kumisaappaita herkullisine kuvioineen ja väreineen näin sateettomalla alueella, mutta sitten taas tällaisina päivinä muistaa kenkien tarkoituksen. Vettä lainehtii valtoimenaan katuja pitkin alaspäin ja auta armias, jos satut kulkemaan kadun varrella samaan aikaan, kun autot huristelevat vesisateessa ohi. Turha siinä on haaveilla pääsevänsä perille suhteellisen kuivana, vaikka miten olisi varustautunut! Onneksi minä nuhanenä (vai niiskuneiti?) olin ehtinyt juuri tulla asunnolle ajoissa, etten jäänyt tällä kertaa kastumaan sateeseen.

Näkymätön Viänänen sen sijaan pysytteli näkymättömissä vielä yli tunnin ajan, ja aloinkin jo vähän huolestua, onkohan miespolo huuhtoutunut veden mukana paikkakunnan viemäriin pienempien kavereiden seuraksi. ”Myrskyn laannuttua” vaalea viikinki saapui vettä valuvana Feelmaxit läpimärkinä, ja pesukonekin tuli sitten taas työllistettyä.

Flunssa on yrittänyt ottaa otteen meistä molemmista, mutta onneksi se ei ole kuitenkaan vielä selättänyt. Kotirataultra juostaan tammi- ja helmikuun viimeisenä sunnuntaina. Tähän tapahtumaan on tullut osallistuttua vaihtelevasti. Viime vuonna juoksin 50 km Uudessa- Seelannissa. Tänään tarkoitus oli olla huoltajana Ritille, vaikka vähän uhosin aiemmin käveleväni 50 km. Sen verran tympeälle tuo ajatuskin jo tuntui, että jätin moiset kävelyt ”Konosille” ja ”Kinnusille”.
Tänään tuli sitten vuoden lämpimin päivän tähän mennessä, iltapäivällä lämpötila nousi noin 24 asteeseen. Koska Ritikään ei köhän vuoksi voinut 25 km:n lenkkiä juosta, lähdettiin molemmat kävelemään kotirataultran puolikasta puoli kymmenen jälkeen auringon paistaessa täysin pilvettömältä taivaalta.

Alkuun oli noin kilometri loivaa nousua Dream Hillsille, jonka jälkeen alamäkeä kohti suolajärviä.

Välipalaksi olisi voinut napata lennosta appelsiinin. Tässä mennään kohden Los Montesinosta.

Kaislikossa suhisee. Vanhaa junaradan pohjaa, reitti kohden Torreviejan keskustaa.

Huoltaja yrittää pysyä perässä.

Päätepiste, 25 km takana Los Altosille nousevan kadun meren puoleisessa päässä. Viime vuonna meidän kämppä oli tällä kadulla ylempänä takana. Aikaa taukoineen päivineen tämän päivän lenkillä meni 3 tuntia ja 32 minuuttia. Välillä hölkättiin kävelyn lomassa.

Elmo syö vähän kerrallaan. Reetalle ja Siirille kelpaisivat aina Elmon kuivamuonajämät vähän turhankin hyvin. Täten Elmon raksukuppi pitää tyhjentää tai nostaa jonnekin piiloon jemmaan. Jääkaapin päälle eivät nämä tytöt pääse, eikä tähän mennessä Elmonkaan ole sinne nähty menevän. Periaatteessa Elmo pääsisi jääkaapin päälle hyppäämällä sinne suoraan. Tiistaina Elmo keksi reitin sinne, johon ruokakuppi oli nostettu.

Ensiksi hyppy yläkaapin päälle katonrajaan. Kaapin takana on pieni rako, jonka kautta Elmo pudottautui jääkaapin päälle. Sieltä matalana tavaroiden ohi jääkaapin etuosaan, jossa ruokakuppi odotti evästäjäänsä.

Tänään juostiin Santa Polassa puolimaraton, johon ilmoittautui noin 9300 juoksijaa. Kyseessä on yksi Espanjan suurimmista juoksutapahtumista.

Retu askarteli aamulla tullessa huoltoasemalla uudet kisa-asut. Tässä tytöt poseeraavat mannekiineina. Vähähän tuo hymyilyttää.

Startti, viimeiset ylittivät lähtölinjan noin viiden minuutin päästä lähtölaukauksesta.

Kärjellä on takana tässä 20 kilometriä, toiseen suuntaan taivaltavat tulevat 16 kilometrin kohdalle.

Olli (kuvassa) oli tänään ykkönen sarjassaan ja Uuno kolmas.

Tulisikohan parempi loppuaika, mikäli katse olisi suunnattu juostessa eteenpäin 😉

Tässä saavutaan kohti maalia. Reissu meni muutoin hyvin, mutta Riti ei löytänyt takaisin autolle. Onneksi kuitenkin Retu huolehtii että ”perhe” pysyy koossa ja reilun tunnin odottelun jälkeen kylmettynyt ”karkulainen” löytyi 🙂

Varhain sunnuntaiaamuna suomalaisia sisältävä viiden auton letka lähti ajelemaan kohti El Campelloa, jossa 6,2 km:n kisa oli määrä alkaa kymmeneltä. Tuntui karmaisevalta herätä pitkästä aikaa niin aikaisin, varsinkin kun olin nukkunut koko yönä vain 2-3 tuntia olkapääsäryn takia. Vanha olkapäävaiva on alkanut herätellä minua, koska täällä ollessa kuntosali on jäänyt väliin. Pitänee korjata sekin puute. Buranoiden avulla pääsin neljän maissa jälleen uneen, kunnes herätys oli ennen puolta seitsemää painajaisunien sotkiessa vielä päätäni.

Perillä otimme tapamme mukaan ryhmäkuvat, haimme juoksunumerot, chipit ja tällä kertaa pinkit paidat tiskiltä ja läksimme verryttelemään aamujäykkiä lihaksiamme rantatietä pitkin hölkäten. Meitä suomalaisia oli kaiken kaikkiaan kisassa mukana 13 juoksijaa! Heti kymmenen jälkeen pääsimme sitten kirmaamaan pitkin merenrantakiveystä. Pakarat tuntuivat kankeilta, mutta kyllähän ne sitten vetristyivät matkan edetessä. Suolainen hiki virtasi auringonpaisteessa ja lähes tyynessä säässä ohimoita pitkin silmiini, ja loppumatkasta tuli huono olokin. Olin jo lähes maalissa, kun Diana nuorempana viiletti ohitseni voittaen minut sekunnilla. Viime vuonnakin minut ohitettiin viimeisillä metreillä, kun huomattavasti vanhempi mies otti huiman loppukirin. Mitä tästä opimme? – Vilkaise loppumetreillä taaksesi tai ainakin juokse niin kovasti kuin pystyt maaliin saakka!

Ultramatkojen juoksija Tuula pärjäsi lyhyelläkin matkalla hienosti ja oli ykkönen. Tuula on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on päässyt maaliin saakka erittäin vaativassa Spartathlon-kisassa.

Täällä on tapana ilmoittaa kisoihin kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset juoksutaustaan katsomatta. Masa näyttää esimerkkiä, vaikka ei harrasta juoksemista ollenkaan.

Perhe kamppailee kisassa peräkanaa isäntä edellä, mutta kuinkas sitten kävikään:

Meistä caffilaisista (Club Atletismo Finlandia Torrevieja) palkintopallille ylsi kuusi henkeä: Olli, Jukka, Retu, Tuula, Helena ja Antti. Kaiken kukkuraksi, joukkueemme koon (yli 12 henkeä) vuoksi Mikko pääjehuna sai kunnian mennä noutamaan joukkuepalkintoa, joka oli valtava, ilmakuivattu serranokinkku. Mikko kutsuikin oitis koko poppoon syömään kinkkua ylihuomiseksi. Jospa tässä elämänsä ensimmäisen kerran pääsisi vuolemaan ilmakuivattua kinkkua – niiden suomalaisten joulukinkkujen leikkaamisestahan meillä kaikilla on varmasti jo pitkä kokemus!

Antti juniorisarjassa palkintopallilla.

Tuula ja Helena samassa kuvassa Veterana D -sarjassa.

E-sarjan Retu Honkanen [Onkanen täkäläisittäin ;)] ykkösenä

F-sarjan Olli ykkösenä ja Jukka kolmosena.

Maaliin tulleet caffilaiset pokaaleineen ja kinkkuineen. Kuvasta puuttuu Antti, jonka palkintoa Diana kannattelee kuvassa.

Loppujen lopuksi olin parantanut aikaani viime vuoden kisasta kaksi minuuttia, vaikka tämä aamu alkoikin ankeasti. Ilmeisesti jo yli kaksi kuukautta kestänyt – lähinnä laiskottelulta tuntunut – etelänleiri ja viime aikoina pari lyhyenmatkan kisaa ovat tuottaneet kuitenkin jonkinlaista tulosta!

Eipä tuo Jarmokaan toimettomana tänään norkoillut iltapäivällä; hän nimittäin polkaisi ryhdikkäästi ”kaunottarella” 51 km ja piti jälleen maantiepyöräilijät kurissa. Aika hyvin kaverilta, jonka selkää leikattiin kuukausi sitten 13. ja perjantaina.

Eilen keskiviikkona ajoimme Cartagenan lähelle katsomaan 1930-luvun alussa rakennettua rannikkopatteristoa. Tykistön tehtävänä oli suojella strategista Cartagenan kaupunkia.

Paikka on noin 300 metrin korkeudella merenpinnasta ja sinne menee kohtuullisen helppokulkuinen polku tai tie. Meitä oli kaikkiaan mukana retkellä 14 suomalaista, joista yllä olevassa kuvassa marssii osa.

Bateria de Cenizas, perillä ylhäällä vähän ennen kymmentä aamulla.

Tähystys-/ampumasuoja. Ei pääse vihollinen yllättämään, koska (kaljut) tähystäjät vartioivat molempiin suuntiin.

Mitä ihmettä, vartiointiko petti sittenkin ja meidät yllätettiin sivusta…

Näkymää itään La Mangan suuntaan.

Isokin mies näyttää kirpulta järeän kanuunan päällä.

Linnoitusten jäänteitä.

Alueella on myös ollut todennäköisesti majoitus, ruokahuolto jne. Tässä bunkkerin yksi pimeä huone salaman valolla kuvattuna.

Vain viisi meistä kahdestatoista halukkaasta onnistui saamaan lipun Sarin äidin avustuksella Torreviejan sinfoniaorkesterin uuden vuoden konserttiin loppiaisillaksi. Läksinkin heti sunnuntaina Callosan juoksun jälkeen kiireen vilkkaa polkupyörällä ostamaan Zeniaan jotain siistimpää asua konserttia varten. Noin tunnin päästä olin jo tullut takaisin kotiin hameen ja paidan kera.

Musiikkitalo on valmistunut kaksi vuotta sitten. Aulatila on hulppea ja hohkaa uutuuttaan.

Istumapaikkamme olivat eri puolilla hattuhyllyä orkesterin takana, mutta musiikki kuului sinnekin hyvin.

Ohjelmassa oli pääasiassa Straussin ja Tsaikovskin tuttuja sävelmiä. Yleisö taputti orkesterin pari-kolme kertaa takaisin, ja olipa jossakin esityksessä humoristiakin piirteitä. Lopuksi orkesteri soitti Radetzky-marssin, johon kapellimestari otti yleisönkin mukaan puikolla ohjaten taputtamaan välillä hiljaisemmin ja välillä kovemmin marssin tahtiin. Parituntinen konsertti vierähti kuin siivillä ja oli todella hienoa päästä pitkästä aikaa kunnon konserttiin ja vieläpä ulkomailla! Lippujen hinnatkaan eivät päätä huimanneet: 6 euroa/kappale! Kyllä näillä hinnoilla kävisi konserteissa useamminkin!

Jarmo tuskailee toipumisen hitautta, vaikka aikaa on kulunut leikkauksesta vasta muutama viikko. Eilen hän kuitenkin uskaltautui kokeilemaan pyöräilyä ensi kertaa – ilman apupyöriä.

Jarmo tuumi, pääsisikö jo tällä esityksellä poikien mukaan pitkälle (100-200 km) pyörälenkille 😉

Viime päivinä lämpötila on noussut yli 20 asteen, eikä huushollia ole tarvinnut lämmittää iltaisin. Sää suosi myös eilistä Callosa de Segurassa juostua 8 km:n katujuoksua. Tämä pieni kaupunki sijaitsee noin 35 km:n päässä meidän asunnolta luoteeseen.

Tässä ei olla äänestämässä, vaikka vähän vakavalle näyttääkin. Olisiko jo kisajännitystä vatsanpohjassa? Kuvassa haetaan numerolappu ja kenkään laitettava ajanottochippi. Tämän jälkeen varusteiden vaihto ja pientä verryttelyä ennen varsinaista koitosta.

Kisapaidat päälle, perinteinen kuvaus ennen lähtöä ja sitten ei kun menoksi.

Club Atletismo Finlandia Torrevieja on Espanjassa olevien tai vierailevien yleisurheiluseura. Tänään Callosan kisaan osallistui 10 jäsentä, kotipaikat Sodankylän ja Helsingin välillä.

Ollin menossa on juoksemisen meininkiä, eikä ikä vielä paina.

Peten taisaisen varmaa kyytiä.

Ritin nettoaika oli tänään sekunnin päälle 44 minuutin.

Osallistumismaksu oli huikeat 8 €. Hintaan sisältyi chip-ajanotto, huolto, t-paita, appelsiineja, omenoita, cokis ja pizzapaloja. Pesee mennen tullen suomalaiset juoksutapahtumat hinta-laatusuhteellaan.

Urakan jälkeen paistateltiin päivää ja odoteltiin lopputuloksia, joita saatiinkin odotella normaalia pidempään. Osa chipeistä ei ollutkaan toiminut ja kaikille näille lopputulosta katsottiin maalikameran kuvia vertaamalla. Tänään palkinnoille ylsivät Helena ja Olli. Helenan lopputulos saatiin tietää vasta kotona illalla.

Ollille podiumille kiipeäminen on tuttua touhua. Tässä hän on pronssikorokkeella, mutta lopullisissa tulokissa sijoitus korjattiin kakkoseksi.

Perinteinen uudenvuodenaaton 10 km:n juoksu pinkaistiin Crevillenten kapeilla ja mäkisillä kujilla lämpimässä säässä auringonlaskun aikoihin tiistai-iltana.
Kisajännitys alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun varusteita vaihdetaan.

Muutama porukastamme ehti jo lähteä juoksupaikalle ja loput poseeraavatkin sitten tässä.Tunnelma lähtöpaikalla oli tiivis. Juoksijoita oli vieri vieressä lähdössä matkaan eikä alkava illan viileys päässyt yllättämään ihmisten lämmittäessä toisiaan. Pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen väki pääsi lopulta matkaan.

Helena vauhdissa:

Retu Gopro otsassaan kuvailee välillä illan tapahtumia:

Alpo (705) on tullut jo maaliin:

Pian auringonlaskun jälkeen oli hämärä ja viimeiset kilometrit juostiin jo aika pimeässä.Tulenhan sieltä maaliin lopulta minäkin aikaan 58:23:

Myöhemmin aattoiltana kokoonnuimme Sarin ja Peten luo isolla porukalla odottamaan vuoden vaihtumista. Miesväki meni heti aluksi ”ulkosaunaan”, joka lämpesi polttopuilla. Sari oli loihtinut herkullisen aterian ja kirjoittanut uskomattoman kauniin ja mukaansa tempaavan joulutarinan, jonka Pete kertoi eläytyen tarinan käänteisiin. Tuntui kuin itse olisi kärpäsenä katossa seuraamassa Korvatunturin väen touhuja ja joulupukkia, jota lopulta avustivat myös itämaan tietäjät. Espanjassahan joululahjat annetaan vasta loppiaisena. Yöllä kiipesimme katolle seuraamaan ilotulitusta ja lentäviä lyhtyjä ja nostelemaan cavamaljoja.

Uudenvuodenpäivänä läksimme muutaman hengen voimin Lo Pagánin rantaan ihailemaan maisemia ja syömään lounasta.

Vasemmalla suola-allas, jossa voi myös uida.