Tätä sitä olikin jo odotettu eli selkäleikkausta.
Suomaista terveydenhoidon laatua joskus moititaan ja terveyskeskuksia on kutsuttu arvauskeskuksiksi. Syy ei välttämättä ole tekijöissä, pikemminkin terveydenhuollon rakenteissa. Suomalaisten kirurgien ammattitaito on ollut mielestäni korkealla tasolla jo pitkään. Urheilua pidemmän ajan seuranneet muistavat Pekka Peltokallion, yhden ehkä urheilulääketieteen ja kirurgian uranuurtajista Suomessa ja kenties maailmalla. Lukuisat ulkomaalaiset tunnetut huippu-urheilijat ovat käyneet Suomessa operoitavina, kuten Sergei Bubka, Haile Gebrselassie, Merlene Ottey, David Beckham jne. Tässä yhteydessä ei pidä unohtaa mainitsematta Ilkka Tulikouraa ja Sakari Oravaa.
Minua ei ole koskaan ennemmin leikattu, enkä siis kirurgin pakeilla tarvinnut käydä. Nyt sain sitten tuta kirurgin veitsen. Selkäkirurgiaan liittyy ainakin ortopedian, traumatologian ja neurokirurgian lääketieteen alat. Minun tapauksessa kyseessä oli neurokirurginen operaatio, joka tehtiin mikrokirurgisena toimenpiteenä.
Tulin Torreviejasta Kuopioon keskiviikkona ja torstaina oli KYS:ssä käynti. Ohjelmassa oli verikokeet, haastattelut, ohjeistukset ja fysioterapeutin antamat kuntoutusohjeet. Magneettikuvassa oli tarkoitus käydä myös torstaina, mutta se jäi leikkauspäivän aamuun eli perjantaille. Koska asun lähellä sairaalaa, ei minun tarvinnut jäädä torstai-iltana osastolle. Painuin kotiin saunomaan. Perjantaiaamuna kukonlaulun aikaan ylös ja kävelin KYS:lle. Vaikka oli tuulinen päivä ja taivaalta tuli vettä ja räntää, ilma tuntui jostain kumman syystä suorastaan miellyttävälle. Muutama muukin (naisia) tuona varhaisena aamuna marssi töihin huonosta säästä huolimatta, tosin painelivat minusta ohi. Vaille seitsemän menin osastolle ja huhuilin hoitajia. Minulle annettiin firman asu ja kengät ja ohjattiin kahden hengen huoneeseen, jossa kämppis veteli vielä hirsiä. Huoneessa odotteli peti omalla nimellä varustettuna. Lapussa luki ”leikkaus”. Kyllä ne tosiaan meinaa leikata, ajattelin. Kauaa en siinä tarvinnut odotella kun jo haettiin magneettikuvaan. Olin ”konkari” tässä asiassa ja älysin ottaa CD-levyn mukaan. Vartti putkessa maatessa meni kuin siivillä kuunnellessa levyä ”Instrumental Music of The Andes”. Olisin voinut maata siinä paljon pidempäänkin 😉
Osastolle takaisin tullessa kollega (kämppäkaveri) oli jo hereillä. Yhdeksän korvilla kirurgi kävi juttusilla ja kertoi magneettikuvien näyttävän samaa kuin ennenkin. On niin ahdasta, että tieto ei kulje, hän sanoi. Kertoi miten aikoo leikata ja tietysti operaation riskit, jotka annoin mennä toisesta korvasta ulos. Ne oli jo kerrottu syksyn ensimmäisellä käynnillä, joten ne oli tiedossa. Olin valmistautunut tähän hyvin optimistisin mielin ja niin, että kaikki onnistuu. Lääkäri kertoi leikkauksen olevan puolen päivän maissa.
Aika odotellessa meni nopeasti huonekaverin kanssa jutellessa ja TV:tä (moderni litteä malli tietty) katsellessa. Kaverille oli sattunut ja tapahtunut vaikka mitä, ei yksinkertaisesti voinut olla välillä nauramatta. Oli menossa samoihin aikoihin leikkauspöydälle. Televisiosta tuli katsottua mm. McLeodin tyttäret ja saamenkieliset tv-uutiset.
Kello 12 hoitaja toi esilääkkeet (kipu ja rauhoittavat). Tunnin päästä ukkoa vietiin. Hoitaja lähti työntämään sänkyä kohti leikkaussalia. Hyvä palvelu, ei tarvitse itse kävellä 😉 Kyltit vaan vilisi silmissä kun pitkin käytäviä huristeltiin ja hissillä pari kerrosta alaspäin. Pian valkotakkiset ihmiset vaihtuivat vihreätakkisiin, oltiin siis tulossa kohti leikkaussaleja. Käytävällä anestesialääkäri ja anestesiahoitaja (jos yhtään oikein muistan) esittelivät itsensä. Ympärillä vilisi vihreätakkista väkeä kuin elokuvissa tai sairaalasarjoissa konsanaan. Kauniita ja hymyileviä kasvoja joka puolella. Olo oli kuin paratiisiin olisi päässyt 🙂 Leikkaussalin ovella peti pysäytettiin ja kysyttiin, pääsenkö itse leikkauspöydälle. Toki tuon matkan pinkaisen, vastasin ja otin muutaman askeleen pöydälle. Siihen minut ohjattiin sellälleen ja heti alettiin laittaa jos jonkinlaista piuhaa ja letkua kiinni sormenpäihin, otsaan jne. Leikkauksen aikana hengitys kulkee maskin kautta ja sitäkin ehdittiin siinä ”harjoitella”. Kaikki tuntui tapahtuvan hyvin nopeasti. Piikin laitto käsivarteen ei jostain syystä tahtonut ensin onnistua vaikka anestesialääkäri kertoi suonten olevan hyvässä kunnossa. Yritys vähän ylempää – osu ja uppos. Vähän tuon jälkeen en muista leikkaussalista enää yhtään mitään 🙄
Seuraava muistikuva oli se, että hoitaja toistaa ”huomenta, huomenta, …”. Väistämättä tuli mieleen eräs ranskalainen kissanäyttelytuomari, joka mm. Rooman kissanäyttelyssä tokaisi minun nähdessään ”Huomenta monsieur!”. Oltiin siis heräämössä ja seinällä oleva kello näytti noin puoli viisi iltapäivällä. Täällä potilaitten kuntoa tarkkaillaan leikkauksen jälkeen ennen kuin viedään osastolle. Vaistomaisesti aloitin heti jalkateräjumpan kuten fysioterapeutti oli ohjeistanut. Muistan kun eräs hoitaja tosi kollegalleen pulssini olevan 38 ja oli vähän huolissaan. Toinen hoitaja tiesi taustani tarkemmin ja sanoin minun olleen urheilija, ja että pulssi on tässä tapauksessa normaali. Minäkö muka urheilija… Pikkuhiljaa heräämöön tuntui tulevan lisää potilaita. Hieman sekava olohan siinä vielä oli heräämössä maatessa 😕 Silmiäkin tuntui välillä luppasevan. Noin tunnin päästä minua alettiin kuskata takaisin osastolle. Jäi sellainen olo, että olin ensimmäisten joukossa vaikken selällään ollessa pystynytkään vilkuilemaan ympärille. Minut vietiin toiseen isompaan huoneeseen, paikkaan 1 – oman sarjan ykkönen 😉 Kohta sinne tuli toinen ja kolmaskin potilas. Pyysin hoitajalta kännykkääni. Maratonin tai ultrajuoksun maalintulon jälkeen kännykässä saattaa olla jokunen viesti odottamassa. Niin nytkin, kaksi viestiä oli saapunut. Toiseen aihe oli jotakuinkin ”Joko oot jo maalissa?” ja toisen ”Ootko keskeyttänyt kun ei ole lopputulosta tullut?”. Joskus kuuden jälkeen tarjosivat päivän ainoan evään, otin mustikkajogurttia. Maistui hyvälle. Tunsin itseni virkeäksi ja sanoin hoitajalle kokeilevani kävelyä. Toinen hoitaja tuli siihen ja aloin nostaa itseäni ylös. Olo menikin yhtäkkiä huonoksi ja totesin hoitajille että perutaan kävely, jalat sakkaa varmaan liikaa. Tämän jälkeen alkoi nukuttaa vietävästi ja noin seitsemän paikkeilla uni tuli silmään. Heräsin kahdelta yöllä. Pätkäunta pari tuntia, jonka jälkeen kutsuin hoitajan. Pyysin kipulääkettä lisää ja poistamaan letkun käsivarresta, koska pullon sisältö oli jo valunut suoneen. Kuuden seitsemän maissa kävin kävelemässä ja vessassa. Meno oli huteraa ja hiljaista, mutta vakaata. Osastolla näky oli kuin sotasairaalassa. Miehillä oli lappuja kaulassa ja ties missä. Enemmän tai vähemmän voivottelua ja vaivalloisia liikkeitä. Eipä ihme kun on puukosta saanut. Vieruskaveri oli saanut kaksi kertaa peräkkäin ja sanoi olevan aika pökkyrässä. Viimeinen potilas tuli heräämöstä huoneeseemme aamun aikana. Aamiainen tarjoiltiin kahdeksan jälkeen. Lääkäri kävi kiertämässä ennen kymmentä ja antoi luvan kotiutua. Kaisa Mäkäräisen ampumahiihtokisan ja lounaan jälkeen taksikuski tuli hakemaan minut klo 13 osastolta kotiin. Liikkuminen on tällä hetkellä varsin rajoittunutta. Torreviejaan lennän tiistaina.
